Hyvää huomenta arvon tukihenkilö B!
Tänään on perjantai ja jo kolmas päiväni uudella tielläni. Ennen kuin löysin sinut, yritin etsiä netistä tukihenkilöitä elämänmuutokseen, joka kertoisi vinkkejä ja tsemppaisi huonolla hetkellä. Hämmentävästi tämä tuntui olevan todella vaikeaa. Lopulta keksin sinut, arvoisa Blogger, tukihenkilökseni, ja auttamaan peilailemaan ja ruotimaan ongelmia ja onnistumisia matkan varrella. Spontaanit vinkit ja vitsit ovat sinulla toki hieman vähissä, mutta onneksi olen aina itse tykännyt murjautella huonoja vitsejä olan takaa.
Eilinen oli hyvä päivä. Selvisin kunnialla salireissustani, vaikka yritinkin leikkiä huomaamatonta turistia, ettei kukaan vaan kiinnittäisi huomiota huonoon kuntooni tai tekniikan puuttumiseen. Aloitin 25minuutin sauvavatkainhöykytyksellä ja kyllä hiki lensi! Aivan kamalaa miten koville otti!
Tein vanhan saliohjelmani pohjalta kevyesti eri laitteita ja kiitokseksi sain kolme hartiakramppia ja lähes yhden reisikrampin. Taisi olla ehkä vielä suurempi shokki lihaksille kuin minulle. Into oli kuitenkin kova ja mikä tärkeintä, kävin salilla!
Päivän ruokailut meni ihan hyvin. Koulupäivän jälkeen (jonka pysyin superhereillä salin jäljiltä!) sain innokkeen tehdä itse terveysleipää siemenistä ja täysjyväjauhoista, ai että tuli hyvää! Ilta meni kyllä sitten taas sohvavalaana löllytellessä, mutta ainakaan en mussuttanut mitään.
Jostain luin, että uuden elämänhallintaprojektin aluksi tulisi asettaa konkreettisia tavoitteita, joita kohden pyrkiä. Mietin tätä eilen matkalla salille ja löysin kyllä jotain todella konkreettista itselleni. Toivoisin, että keventämällä mahtuisi takkini oikeasti jälleen kiinni, koska viime syksynä ostamani syystakki (tai itseasiassa kaikki kolme) ei ole mahtunut enää aikoihin kiinni ja se ei vain hävetä, mutta saa minut myös palelemaan. Uusien vaatteiden ostaminen, koska vanhat eivät enää mahdu päälle, on todella noloa ja en sitä enää halua kertaakaan tehdä.
Toisena tavoitteena mieleen tulee väsymys. Tiedän faktana, että 13kg sitten päiväni olivat paljon pirteämpiä eikä tätä loputonta sumua ja väsymystä. Väsyneenä ja turvonneena mielikin on usein apeampi ja pinna paljon lyhyempi, puhumattakaan siitä loputtomasta ruokahalusta. Haluan sata kertaa mieluummin olla energinen ja hyväntuulinen kuin nalkuttava sohvavalas.
Pohdiskelin eilen myös oman syömiseni syitä ja niitä tilanteita, kun annan itseni syödä "vielä vähän ,koska.." ja "tämän kerran, koska..". Mietin ensin olenko tunnesyöjä ja vastasin itselleni, että en tietenkään! Tunnesyöjäthän ovat stereotyyppisesti kaikki 200kg ja sairaalloisen ylipainoisia henkilöitä, jotka ahmivat suruun nyyhkyttäen kolme kerrosateriaa ja pari pussia sipsiä. Väärin! Itseasiassa, jos tarkastelisin omaa painoindeksiniäni (jota en halua oikeasti tehdä) näyttäisi se minun kohdallani reilusti punaista. Tajusin myös, että oma syömiseni ei ehkä tapahdu aina surun hetkellä, mutta usein myös ilon hetkellä, stressaantuneena, väsyneenä jne. Itse en kuulu niihin ihmisiin, jotka varaavat erilliset lohturuoat kotiin vaan itse hoidan liikasyömisen useimmiten ihan vaan kokooni nähden valtavilla satseilla kotiruokaa ja LEIPÄÄ. Tähän päälle puolen litran kermajäätelöt niin tadaa. Auta armias, jos joskus aniharvoin sattuu krapulapäivä, niin annan itseni ostaa joka sorttia ja kaiken kyllä syön. Muistan jo pienenä ihmetelleeni kavereita, jotka osasivat jättää karkkipussista osan syömättä, kun minä tunsin suoranaista pakkoa syödä kaikki loppuun. Ehkä äidin opetukset ovat menneet hieman liiankin hyvin perille, koska en ikinä jätä mitään ja lautanen/kippo/pussi/levy tyhjäksi vaikka väkisin. Ylös kirjoitettuna kuulostaa sairaalta, eikö? Ja kaikki tämä tapahtuu riitin tavoin sohvavalaillessa TV:n ääressä. Osaisitpa B kertoa minulle ulkopuolisena vaihtoehtoisen toimintamallin, ettei aina tie veisi sohvalle.
Tajusin eilen myös usein puolustavani 3h teeveemaratonia sillä, että ihmisen pitää saada rentoutua ja että mikäli en nyt "rentoudu varastoon" tulee seuraavista päivistä liian rankkoja. Kuitenkin tässäkin tajuan, että kolme tuntia telkkaria joka ilta kuulostaa aivan kamalalta määrältä. Valitan herra X:lle aina, että luen liian vähän kirjoja ja tunnen, että olen liian väsynyt siihen iltaisin..nyt näyttää niin selvältä, että tässähän piilee ihan selkeä ketju.
Hämmentävää. Tekee kyllä aika hyvää pohdiskella asioita ja kirjoittamalla niitä joutuu näköjään myös konkreettisesti tuijottamaan silmästä silmään.
Mutta kirjasto ei odota, pitää jatkaa terapiontia jälleen huomenna!
Toiveikkain ja valaistunein terveisin,
Sohvavalas
perjantai 29. syyskuuta 2017
torstai 28. syyskuuta 2017
Hyvä tukihenkilöni!
Uusi päivä alkaa ja ajattelin kertoa edistymisestäni. Tai no, päivässä ei edistymisestä voida varmaan vielä puhua, mutta voin ilokseni kertoa, että päivä 1 oli menestys ja en onnistunut hajottamaan yhtäkään housuparia!
Ruokailut menivät yli odotusten! Yliopistoruokailu auttaa hyvin tekemään oikean valinnan, koska täyttävä ja kattava salaattibuffet maksaa 2,6e ja sillä hinnalla tuskin saisi edes itse tehtyä. Intoa täynnä olin koko aamun, koulutehtävien kustannuksella tosin, selannut läpi läjäpäin elämänmuutosblogeja ja onnistujien nettivideoita ja mieleen jäi ajatus, ettei ruoan kanssa saisi tehdä mitään muuta. Joten täysin tavoistani poiketen istuinkin salaattini kanssa pöytään ilman puhelinta, ilman luureja. Tuskin olisin voinut aavistaa mikä orpouden tunne sieltä hiipiikään! Olin valinnut kyllä mahtavan ikkunapaikan, josta oli oivallista tarkastella kadun kohinaa, mutta ajatus harhaili koko ajan siihen mitä puhelimesta löytyisi. Hyh! Mutta kokeiluni puolustamiseksi pakko todeta nauttineeni salaatista huomattavasti enemmän, söin hitaammin ja tiedostin kylläisyyteni kun lautanen oli tyhjä. Uskoisin väittää, että tämä oli oikea tunne?
Ilta kuluikin sitten työmaalla, joka yleensä on kuulunut suuriin kompastuskiveeni loputtoman herkkupöydän johdosta. Onnistuin kuin onnistuinkin kuitenkin pysymään parissa viinirypäleessä ja muutamassa Sisussa. Minä 1 - lihottamisjuonijat 0! Päivälliseksi löysin täydelliseksi paljastuvan, vielä vegaanisenkin, Meksikolaisen kvinoapannun reseptin. Tukihenkilöni, jos kokkailu kiinnostaa löydät tämän pirtsakan reseptin tästä. Illan Docventures-leffan istuin täysin kiltisti herkuitta ja iltapalaksi löysin hedelmäkorista makoisan verigreipin.
Tänään ajattelin tehdä jotain, mitä ei ole ainakaan vuoteen päässyt tapahtumaan, ja käydä tutustumassa yliopiston uudistuneella salilla. Hävettää jo valmiiksi, koska viime aikojen tapahtumien ja jatkuvan lihomisen myötä todennäköisyys sille, että onnistun saamaan myös superelastiset liian pienet jumppahousunikin rikki, on todella suuri. Samaan hengenvetoon voimme varmasti tehdä muutaman nimitysuutisen: juoksumatto olkoon jatkossa kävelymatto, crosstainer sauvavatkain ja vapaapainot giljotiineja, joita ei pidä tällä kunnolla lähestyä. Hyväksythän, jos ensimmäisen vierailuni tavoitteeksi otan paikan päälle ilmaantumisen ja sen että teen edes jotain??! Niin se elämä heittelee..vuosia sitten vielä en olisi ilman kuntosalia suostunut edes elämään ja olin varsinainen salil-eka-salil-vika-tapaus. Nyt pelkkä ajatus ja jännitys pian edessä olevasta visiitistä saa pulssin nousemaan! Pitää päivittää CV:hen tästä hyvästä kyllä lisäpisteet muuntautumiskyvystä ja paineen (ja ehkä joskus vielä painon) hallinnasta.
Tärkeintä tässä vaiheessa varmasti, että intoa löytyy rikkoa viimein tämä loputon lihominen. Motivaatiota hakeakseni uskaltauduin myös vaa'alle äsken. Virallisesti olen lihonut sinkkuajoista 13kg. Aivan kamalaa. Tukihenkilöni, tuo voi kuulostaa sinusta pieneltä, mutta muistathan, että pieni olen minäkin ja tämän kokoisessa varressa noin monta voipakettia näkyy ja tuntuu jo paljon.
Mutta ei auta, nyt repun pakkailuun ja kohti pelottavaa jumppasalia ja palaan asiaan heti huomenna, mikäli en kuukahtanut jonnekkin giljotiinin ja sauvavatkaimen välimaastoon!
Ruokailut menivät yli odotusten! Yliopistoruokailu auttaa hyvin tekemään oikean valinnan, koska täyttävä ja kattava salaattibuffet maksaa 2,6e ja sillä hinnalla tuskin saisi edes itse tehtyä. Intoa täynnä olin koko aamun, koulutehtävien kustannuksella tosin, selannut läpi läjäpäin elämänmuutosblogeja ja onnistujien nettivideoita ja mieleen jäi ajatus, ettei ruoan kanssa saisi tehdä mitään muuta. Joten täysin tavoistani poiketen istuinkin salaattini kanssa pöytään ilman puhelinta, ilman luureja. Tuskin olisin voinut aavistaa mikä orpouden tunne sieltä hiipiikään! Olin valinnut kyllä mahtavan ikkunapaikan, josta oli oivallista tarkastella kadun kohinaa, mutta ajatus harhaili koko ajan siihen mitä puhelimesta löytyisi. Hyh! Mutta kokeiluni puolustamiseksi pakko todeta nauttineeni salaatista huomattavasti enemmän, söin hitaammin ja tiedostin kylläisyyteni kun lautanen oli tyhjä. Uskoisin väittää, että tämä oli oikea tunne?
Ilta kuluikin sitten työmaalla, joka yleensä on kuulunut suuriin kompastuskiveeni loputtoman herkkupöydän johdosta. Onnistuin kuin onnistuinkin kuitenkin pysymään parissa viinirypäleessä ja muutamassa Sisussa. Minä 1 - lihottamisjuonijat 0! Päivälliseksi löysin täydelliseksi paljastuvan, vielä vegaanisenkin, Meksikolaisen kvinoapannun reseptin. Tukihenkilöni, jos kokkailu kiinnostaa löydät tämän pirtsakan reseptin tästä. Illan Docventures-leffan istuin täysin kiltisti herkuitta ja iltapalaksi löysin hedelmäkorista makoisan verigreipin.
Tänään ajattelin tehdä jotain, mitä ei ole ainakaan vuoteen päässyt tapahtumaan, ja käydä tutustumassa yliopiston uudistuneella salilla. Hävettää jo valmiiksi, koska viime aikojen tapahtumien ja jatkuvan lihomisen myötä todennäköisyys sille, että onnistun saamaan myös superelastiset liian pienet jumppahousunikin rikki, on todella suuri. Samaan hengenvetoon voimme varmasti tehdä muutaman nimitysuutisen: juoksumatto olkoon jatkossa kävelymatto, crosstainer sauvavatkain ja vapaapainot giljotiineja, joita ei pidä tällä kunnolla lähestyä. Hyväksythän, jos ensimmäisen vierailuni tavoitteeksi otan paikan päälle ilmaantumisen ja sen että teen edes jotain??! Niin se elämä heittelee..vuosia sitten vielä en olisi ilman kuntosalia suostunut edes elämään ja olin varsinainen salil-eka-salil-vika-tapaus. Nyt pelkkä ajatus ja jännitys pian edessä olevasta visiitistä saa pulssin nousemaan! Pitää päivittää CV:hen tästä hyvästä kyllä lisäpisteet muuntautumiskyvystä ja paineen (ja ehkä joskus vielä painon) hallinnasta.
Tärkeintä tässä vaiheessa varmasti, että intoa löytyy rikkoa viimein tämä loputon lihominen. Motivaatiota hakeakseni uskaltauduin myös vaa'alle äsken. Virallisesti olen lihonut sinkkuajoista 13kg. Aivan kamalaa. Tukihenkilöni, tuo voi kuulostaa sinusta pieneltä, mutta muistathan, että pieni olen minäkin ja tämän kokoisessa varressa noin monta voipakettia näkyy ja tuntuu jo paljon.
Mutta ei auta, nyt repun pakkailuun ja kohti pelottavaa jumppasalia ja palaan asiaan heti huomenna, mikäli en kuukahtanut jonnekkin giljotiinin ja sauvavatkaimen välimaastoon!
keskiviikko 27. syyskuuta 2017
Arvoisa Tukihenkilö B
Hei tukihenkilöni herra/rouva B niinkuin sivun yläkulmassa nimesi näkyy!
Lähestyn sinua ajatuksillani sillä kuulin henkisen tuen olevan korvaamatonta jokaiselle elämänmuutoksesta haaveilevalle. Haluaisin kertoa sinulle viime viikonlopusta, joka aiheutti minulle jonkin verran mielipahaa ja sai minut tajuamaan sairastuneeni huomaamattani sohvavalaan syndroomaan.
Lauantaina olimme Suomenlinnassa oman Herra X:n kanssa ja kumartuessani kurkkimaan johonkin ikivanhaan rakennelmaan kuulin repeävän kankaan äänen ja äkillinen raikas ilmavirta sisäreidelle kertoi karua totuuttaan, että onnistuin jälleen rikkomaan parin housuja. Olen tullut oikein ammattilaiseksi siinä housuparien rikkoutuessa alvariinsa, mutta tällä kertaa surua aiheutti se, että ko. housut oli jo "sitä suurempaa kokoa" kun mikään vanha pari ei enää mahtunut kiinni.
Kotimatkalla koukkasimme vaatekaupan kautta korvat häpeästä edelleen punaisena ostamassa uudet housut ja siitä saakka kalvanut itseinho sai minut kirjoittamaan sinulle tukea etsien. Oikeasti minun pitäisi tehdä tärkeää koulutyötä, mutta koen elämäni linjan pelastamiseni juuri nyt tärkeämmäksi. Työtä varten luettava artikkeli on kuitenkin edessäni avattuna, saisikohan tästä hyvityspisteitä.
Koko aamun olen lukenut erilaisia blogeja ja miettinyt miksen saa yhtäkään muutosprojektia kestämään paria päivää pidempää vaikka olo on jatkuvasti valtava, väsynyt ja inhottava. Tulin johtopäätökseen, että takana on yksi huonekalu, joka linkittyy kaikkeen lihomista edesauttavaan: SOHVA. Miksi lähteä lenkille, kun voin ottaa päikkärit SOHVALLA. Miksi raivata ruokapöytä, kun voimme syödä SOHVALLA. Miksi illalla tehdä jotain liikunnallista, kun on niin kiva vaan röhnöttää ja maata SOHVALLA. Koska sisustuksellisista syistä, ja myös sohvan ollessa eloton huonekalu, en voi sitä rankaista omista valinnoistani (vaikka toki kovin tahtoisinkin), on peili varmaan käännettävä itseäni kohti.
Arvoisa tukihenkilö B, haluaisin ehdottaa seuraavaa pientä korjausliikettä, jolla saisin edes yhden muutoksen alulleen:
- ruokailu pöydän ääressä
- päikkäreiden sijaan kävelylenkki
- illalla lenkki 3h sohvamaratonin sijaan
- ei enää sohvaherkkumaratoneja vaikka mieheni näin mankuisikin
Koska ihminen on heikko ja hidas oppimaan, pidätän oikeudekseni pyrkiä toteuttamaan nämä rauhassa. Aloitan ruokailuista, jatkossa pöytä pysykööt puhtaana ja syön siinä, vaikka yksin (herra X vetoaa akuuttiin ruoka+tv-riippuvuuteen eikä suostu pöydän ääreen).
Vilpittömästi sinun,
Sohvavalas
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)