kirjoitan sinulle viikonlopun jälkeen häntä koipien välissä. Monta onnistumista, mutta silti vanhojen kaavojen rikkominen on yllättävän hankalaa. Ehkä helpompi, jos kerron vain mitä todella kävi.
Perjantaina pitkän kirjastopäivän jälkeen löysin itseni pilates-tunnilta (!!) hämmentyneenä, ei vain siitä miten huonot vatsalihakseni ovat, mutta myös siitä miten rauhallisen olon se minulle sai. Tuntui, että tunnin jälkeen ryhtinikin oli suorempi ja tunti oli hyvän opettajan kanssa oikein tehokkaan tuntuinen. Kotona oli illallinen luvassa yksin, joten annoin itseni syödä sohvalla, mutta pysyin annoskoossani enkä sortunut syöpöttelemään!
Lauantai alkoi lupaavasti syksyisellä 45min lenkillä, mutta luvassa olikin iltapäivällä lähtö ystäviä tapaamaan Kirkkonummelle. Vaikka olin jo tiedostanut etukäteen, etten siellä salaattia tule syömään, olen silti hieman pettynyt itseeni. Ruoka oli hyvää: oli pitsaa, piirakkaa, pastasalaattia ja jälkiruoat ja maistui hyvin, mutta yllättäen löysin itseni jälleen santsaamasta. Koko illan aikana onneksi join vain pienen lasin viiniä, mutta illan tiimellyksessä korvasin tämän kyllä jatkuvalla sipsien ja namien napostelulla. Miten olisi voinut olla niin vaikeaa muka jättää se siihen yhteen annokseen pääruokaa ja jälkiruokamaistiaiseen? Välillä omia tekemisiä on vaikea ymmärtää, kun motivaatio on korkealla ja silti.
Sunnuntai koitti ja luvassa oli seikkailuja kaupungilla syyssäässä. Ravintolaan piti mennä nappaamaa "jotain pientä ja nopeaa", ja ihan kuin aamun mässäysmorkkiksia ei olisi koskaan ollutkaan, löysin nenäni edestä valtavan schnitzelin! Punnitsin jo salaatin, kalan ja leikkeen välillä, mutta omistajan tullessa ylistämään schnitzel-viikkoja ja huomatessani kaikkien ympärillä syövän myös sitä, sorruin suoraa päätä. Saatat ystäväiseni toki pitää minua turhana, koska päätös tilata ja ennen kaikkea päätös syödä on aina minun itseni, mutta koen syömisen olevan hyvin paljon myös sosiaalista, ja vähän samaan tapaan kuin tupakoitsijoilla ankkuroituu "syömismode" päässä tiettyihin ystäviin ja läheisiin: "Häntä on niin kiva nähdä, kun olemme molemmat kovia syömään", "käymme aina yhdessä ulkona syömässä ja vedämme ähkyt" jne. Tilanne ei onneksi usein ole niin hankala kuin tupakoitsijoilla, joilla voi lopettamisen jälkeen olla hankala aluksi nähdä vanhoista tavoista muistuttavia kavereita, koska helposti sortuu vanhoihin tapoihin ennen kuin huomaakaan. Omassa tapauksessani uskon, että ongelmana on se, etten uskalla kertoa uudesta elämänmuutoksesta tai laihduttamisesta. Koen, etten halua sanoa kenellekään uudesta projektistani mitään, koska jos epäonnistun saan vaan ihmiset ajattelemaan, että kyllä he tiesivät ettei minusta olisi siihen. Kuitenkin, kuten eilinen todistaa, ei siitä seuraa muuta kuin sortuminen vanhoihin tapoihin motivaatiosta huolimatta ja kotona voi taas paukuttaa päätä seinään morkkiksen kourissa. Vaikka yleisesti ottaen koen itsetuntoni olevan ihan ok, niin miksi haluan salata asian, jonka yleisesti ottaen saa ihmiset kannustamaan ja tukemaan entistä enemmän? Onko tässä kyse itsetunnon sijaan sittenkin kyse huonosta laihdutusitsetunnosta? Mieluummin feikataan ja väistellään kysymyksiä sen sijaan, että julistettaisiin ylpeänä uutta elämänhallinnan opettelua ja terveellisyyteen pyrkimistä? Toivoisin itse voivani nimenomaan seistä sanan "opettelu" takana sisäistäen sen, että minkä tahansa uuden asian kohdalla virheitä ei voi välttää ja tärkeintä on tiedostaa ne. Ja tärkeimpänä kaikista luulen ymmärtäneen myös sen, ettei mitään voi oppia yhdessä yössä. Ei varsinkaan uutta terveellistä elämäntyyliä, jos viimiset 1,5vuotta ovat olleet kaikkea muuta kuin sitä.
Huh, olipa tyhjentävä tilitys. Maanantai on toivoa täynnä B, ehkä jopa hyppään uudelleen tuntemattomaan ja eksyn pilatekseen!
Periksiantamattomin terveisin,
Ystäväsi Sohvavalas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Jaa se kanssani!