tiistai 17. lokakuuta 2017

Sohvavalaiden syntylähteillä

Hyvä B, 

aamu on syksyinen ja jälleen äärimmäisen kaunis. Lehdet leijailevat ja vieno ropina kuuluu ikkunan takaa...sen sijaan, että olisin herännyt ihanasti ja rauhaisasti tähän, tempoi herätyskellon kolmas torkku minut väkivalloin tähän maailmaan kesken aivan äärimmäisen kutkuttavan unen. Miksi ne jännimmät kohdat tulee aina juuri sillon kun se kello soi?!

Eilinen meni kirjastoillessa ja kun naapurilukutoukkien sivunkääntönopeus oli noin triplat omastani, päätin lähteä tuulettamaan päätäni ja selkää salille. Sinne päästyäni muistin edellisen viikon tuskat ja kaukaa viisaana päätin välttää kaikkea mistä voi tulla selkäkipuja. Seisoin ja tuijotin kuin eksynyt lapsi miettiessäni mitä voin turvallisesti tehdä, kun joka päivä tuntuu löytyvän uusi kramppaava lihas. Siispä lihaskuntolaitteiden päälle jätin toistaiseksi mentaalisen "hazard"-merkin ja päädyin "istumapöyrään" (B, ei tietoa mikä sen nimi on oikeasti, mutta vanhana treenaajana tiedät varmasti mitä tarkoitan). Lisäksi löytyi joku omituinen hiihto-/kiipeily-/sauvalaite, joka alkushokin jälkeen olikin ihan mukava. Hiki lensi ja kruunasin komeuden vielä vatsoilla, kunnon venyttelyillä ja pitkällä saunalla. Jälleen pieni askel ihmiskunnalle ja suuri minulle – ei yhtään kramppia! Hullua ajatella, että vuosia sitten olin kantissalini kantisnaama, jolla oli kantissalin kantissalifrendit. Nyt kuljen kuin arka eläin ja pohdin mihin uskallan koskea, ettei minua kuskata paareilla pois. B, en voi ymmärtää miten se itseään niskasta kiinni tarttuminen on niin vaikeaa ennen kuin oikeasti ollaan tässä pisteessä? 

Lueskelin illalla taas paljon sekalaisia blogeja, koukuttavaa hommaa. Kymmenen aikaan haukoteltiin jo kilpaa ja naurettiin miten viisi vuotta taaksepäin ilta olisi vasta alkanut tuohon aikaan ja nyt molemmat kaipailee nukkumattia. Parempi näin, sanon minä. Siinä lueskellessa silmiin osui monia kirjoituksia stressistä, burnouteista ja yleisestä turnausväsymyksestä ja  jäin miettimään sitä miten fataalia itsensä kiireellä kuorruttaminen on omalle jaksamiselle ja omakuvalle. Olen aina ollut parasta A-luokkaa menojen ja suoritettavien haalimisessa, ja pari kertaa onkin meinannut tulla reuna pahasti vastaan. Tänä syksynä tein lopulta päätöksen, että hoidan itseni kuntoon vaati mitä vaati. Itse en tätä varmaan olisi tajunnut tehdä ellei kehote olisi tullut paristakin suunnasta ulkopuolelta. Stressi, kiire ja näistä johtuva jatkuva väsymys on varma tie siihen, ettei mikään liikunta eikä ruokavalion miettiminen kiinnosta ja sohvavalas nostaa päätään ja heilauttaa löllyvää pyrstöään. Oma peilikuva lisää apatiaa ja silloin kun aikaa olisi, vajoaa kuitenkin vain jäätelökupin kanssa tv:n ääreen. Jossain vaiheessa pelkäsin rikkovani parisuhteenikin jatkuvalla masistelulla ja nalkuttamisella, josta tuli kuin pahan kierre eikä sitä enää huomaa edes tekevänsä. Todella epäreilua myös toiselle, eikö? 

Syksy 2017. Olen karsinut kursseja, jättänyt työtunteja ja lisännyt kolot liikunnalle. Käyn kaupassa pikaruoan sijaan ja olen löytänyt itsestäni todella innokkaan kasviskokin. Kiukuttelen huomattavasti vähemmän ja muistan kiittää tiskailuista. Tuntuu, että syksyn väritkin näkyvät kirkkaampina ja nautin jokaisesta henkäyksestä. Kuulostaa omaan korvaankin aivan kamalan kliseiseltä! Minusta on vissiin tainnut tulla tosielämän ruumiillistuma jostain netin positiivisuusaforismista. Kropan kanssa nyt vähän kamppaillaan vielä, mutta se etten valita jatkuvasti ja että elämä tuntuu taas kivalta on aika paljon. Yhteiskunnan silmissä en varmasti ole enää yhtä tehokas kuin viime vuonna, mutta tällä hetkellä vaadin olla sen verran itsekäs, että saan itseni kuntoon sisäisesti ja ulkoisesti. Itselleni järkyttävintä on ollut tajuta se, miten paljon mieltään ja kehoaan voi kuormittaa, jos ei joku tule apuun. Tämähän on toki täysin ihmistyypistä kiinni, mutta jonkin asteen alisuorittajan kompleksista kärsivänä tuntuu, että aina pitäisi tehdä vähän vielä ollakseni edes samalla viivalla muiden kanssa. Nyt kuitenkin keskityn siihen, että saan oman luonteeni ja kroppani kaivettua tämän valaskalan nahoista ulos ja otan jokaisen energiapiikin vastaan ilolla. 

Ällöttävän positiivista, B, mutta kai tätä voi kutsua edes pieneksi edistymiseksi?

                                                                                                              pexels.com


Syrämmellä, 

Sohvavalas 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Jaa se kanssani!